Mietin viime aikoina aika paljon ykninäisyyttä. Kohta muutamme asumaan ulkomaille, siellä ei ole ystäviä, ei tuttuja, eikä edes puolituttuja....ei ketään, vain tuntemattoimia ihmisiä, joiden kanssa pitää tutustua, ystävystyä ja viettää aikaa. Monta kerta elämässä jaksaa tutustua, kertoa itsestään uudestaan ja uudestaan. Itse huomasin, että en jaksa tehdä sitä jatkuvasti. Monet keskusteluaiheet uusien ihmisien kanssa jäävät lapsi aiheiksi...minkä ikäinen teidän lapsi on? ja miten te nukutte? Kaksi kysymystä, joilla aloitetaan keskustelu ja samalla lopetetaan...Miten sitten käy ulkomailla? Jaksako sitä?

Tällä viikolla oloni oli vähän yksinäinen, mutta lapsien ilo ja leikkit vievät helposti oloni muualle. Pahin hetki on jäädä hetkeksi yksin, hiljaiseen asuntoon, neljään seinään väliin, jotka rupevat puristamaan aivoja joka puolelta. Kohta muutamme, kohta pitää kohdata uusia ihmisiä, jotka hymyilevät, olevat sosiaalisia ja haluavat tutustua. Jaksanko sitä?

Hei,

Nykymaailmassa kaikilla uusilla keksinöillä on uusi nimi, kuten esimerkiksi "blog". Venäjäksi se tarkoittaa laatikkoa, rasia. Haluan kutsua tätä kuitenkin perus päiväkirjaksi, jonka viimeksi pidin pienenä tyttönä ylä-asteella. Omassa päiväkirjassa haluaisin kirjoittaa ajatuksia äitiydestä Mongoliassa. Kohta se aika kohta, kun meidän pitää lähteä taksilla lentokentään kohti Mongoliaa. Maa vaihtuu, rooli pysyy samalla. Kaksi vuotta sitten minusta tuli äiti ja nyt se rooli pysyy minussa ikuisesti. Haluan jakaa omia kokemuksia, tuntemuksia muiden kanssa.

Muuttaminen rupee tuntumaan vain silloin, kun pitää pakata lasten rakkaita tavaroita, esimerkiksi ensi viikolla me palautamme takaisin leikkikeittiön. Vaikkapa se on pelkästään muovinen lelu, mutta siitä on tullut aika rakas koko meidän perheelle. Todella hyviä leikkiä on leikitty sen vieressä, parhaat sopat ja puurot on valmistettu leikkiliesin päällä. 

Minun vapaa - aikaa alkaa silloin, kun lapset menevät nukkumaan eli noin yhdeksän jälkeen. Tässä vaiheessa olen jo yleensä todella poikki, silmät ei pysy auki ja jalat pyyttävät menemään maku asentoon. Ihminen kuitenkin kaipaa omaa aikaa, omaa rauha, niinpä minä pääätin viettää sitä päiväkirjani äärellä ja kanssa....