Harmittaa .....

Tänään oli jälleen meidän oma Raamattupiiri, jota me olemme jo pidetty lähes vuoden. Ryhmämme kasvoi kokonaisella kahdella perheellä eli meitä on nyt aika paljon. Meitä on paljon ja samoin kieliä: suomi, venäjä, englanti, norja ja nyt vielä kazakkikieli.

Niin kuin mainitsin aikaisemmin tytoillemme puhumme kahta kieltä, jotta heistä tulisi kaksikielisiä. Asumme kuitenkin sellaisessa maassa, jossa molemmat kielet ei ole pääkielinä, vaan vähimmistökielet. Englantia ja mongolia tytöt kuulevat todella paljon, mutta mikä niistä ei ole vielä tarttunut.

Tänään minä koin uuden tunnen, joka pisti minut surulliseksi. Saavuimme uuden norjalaisten perheen luokse, joilla on lapsia ja leluja. Vanhin tytöistä oli todella innoissaan, kun näki nukkeiden määrän. Lattialla oli iso pussi täynnä vaatteita ja leluja, jotka kuuluivat hienoille nukeille. Äitinä olin iloinen näkeväni hänen tyytyväisen kasvon ja silmiään, jotka oli täynnä innostusta. Samassa huoneesa oli  muitakin tyttöjä, jotka puhuivat keskenään englantia. Hetken kuluttua minun rakkaani tyttöni rupesi itkemään ja halusi pois huoneesta. Ihemettelin paljon, mitä tapahtui ? Yleensä hän leikki ja osaa innostua uusista leluista, mikä nyt tapahtui? Istuimme portaissa, jossa kysyin häneltä, mitä mieltä painaa? Hän sanoi, että hän että ei ymmärrä, mitä muut puhuvat. Hän ei halua leikkiä, koska ei ymmärrä. Hetken kuluttua hän mainitsi, että hänhän puhuu venäjää ja suomea, mutta tytöt eivät ymmärrä häntä. Hän oli todella surullinen ja myos minä. Minua harmitti niin paljon, että vaikea sitä kuvailla tässä. Siinä hetkeessä haluaisin vain halata häntä ja antaa turvan.

Asumme ulkomailla, jossa kaikki on erilaista. Aikuisena joskus on vaikea olla vieraassa maassa, kokea joskus yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Kaikki on viesrasta. Me kuitenkin selviämme ja piristymme pienistä asioista. Mutta entäs lapsi`? Miten osaan hänelle selittää sen, että opit vielä englantia, kyllä se siitä? Kaikki sanovat, että kyllä lapset voivat leikkiä ilman kieltäkään, mutta meidän tilanteessamme on käynyt jo niin monta kerta, että kielen takia lapset eivät leikki. Ulkona hän hakeutuu leikkiseuraan, mutta sama tilanne, lapset eivät leikki. Kääntyvät ja menevät pois. Tyttöni on siinä iässä, kun pitää olla kavereita, mutta .....ei ole. Jopa itkettää hänen puolestaan. ...

Ihmettelyä

Olemme palaneet Mongoliaan ja tavallinen arkipäivä on myös palaamassa takaisin pikku hiljaa. Elokuu on todella kuuma Mongoliassa, ei oikein jaksa enää tätä kuumutta. Vietämme kuitenkin paljon aikaa ulkona. Siellä saamme törmätä paljon eri kulttuuriilmiöihin, joita on hauska seurata.

Kerran yksi pariskunta pyysi meitä katsomaan heidän tytön perään. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa, he näyttitvä käsin, että he poistuisivat hetkeksi ja tulevat takaisin. Meni tunti ja heitä ei vieläkään näkynyt. Meillä tuli hirveä nälkä ja kello alkoi lähestyä jo paljon. Me veimme tämän tytön yhden mummon luokse, joka oli lapsenlapsen kanssa leikkimässä ja pyysimme häntä katsomaan tätä tyttöä. Seuraavana päivänä kysyin paikalliselta naiselta, onko tämä normaalia, hänen mukaan kaikki mongolit tekevät näin ja sitä ei tarvitse ihmetellä. Ahaa....koska me olimme aika ihmeessä, päässämme kävi jopa ajotus, että vanhemmat eivät palakaan koskaan takaisin.

Toinen ajatus, minkä pisti minua ajattelemaan on se, että miksi minä aina odotan, että ulkona kaikien ihmisten pitää jutella kanssani. Odotan aina kovasti ollessani ulkona, että ihmiset tulevat kysymään kuka olen, mistä olen. Halu on kova harjoitella mongoliaa, varsinkin, kun tällä hetkellä oleskelupaikani on kotona. Leikkipaikka on ainoa paikka puhua paikallista kieltä. Suomessa itsekin en mene puhumaan tuntemattomien kanssa. Samassa hiekkalaatikossa istuvien kanssa voimme vaihtaa muutaman sanan, mutta yleensä se loppuu siihen. Jos näen saman äidin monta kertaa, siitä voi syntyä jatkossakin ystävyys. Täällä kuitenkin näkee harvoin samoja äitiä.En tiedä miksi, tuntuu, että väki vaihtuu koko ajan. Mongolit tietenkin juttelevat omien kanssa, niin kuin minäkin puhun Suomessa suomalaisten tai venäläisten kanssa. Harvoin menen itsekin puhumaan muille ihmisille, minkä takia? Small talkia täällä ei harrasteen ollenkaan, jota minulla on ikävää. Äitinä ouhun eniten lapsieni kanssa. Leikkipaikassa, missä lapset viihtyvät itsekseen on halu jutella aikuisten kanssa ja löytää myös ystävän.....

Synnytys ja imetys

28.06 sain syliini ihanan pienen pojan, joka tuli maailmaan alle kahdessa tunnissa. Siinä hetkeessä tajusin, miten onnellinen äiti minä olen. Neljän vuoden aikana sain kolme lasta, kolme ihanaa elämää, kolme ihanaa tulevaisuutta. En antanut keholleni levätä, en antanut mahdollisuutta palauttua takaisin. Haluaisimme kolme lasta ja nyt kaikki kolme ovat täällä maailmassa, meidän sylissä. Saattuani pojan syliini tajusin, että nyt nämä synnytyskivut ovat ohi, ei tarvitse enää kokea sitä kipua ja tuskaa. Kaikki kolme synnytystä olivat kivuliaat, mutta nopeat. Olen onnekas, kun ei tarvinnut pitkän ajan kontata kivujen kanssa. Nostan kyllä suuresti hatun niille äideille, jotka jaksoivat niitä synnytyskipuja.

Puoli vuotta ennen synnytystä päätimme tulla Suomeen synnyttämään. Päätös oli vaikea, koska monet kysymykset tulivat vastaan, mutta Taivaan Isä järjesti kaiken. Lensimme toukokuun lopussa Suomeen ja tulimme viime viikolla takaisin Mongoliaan yhden kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Puoli vuotta olen käynyt paikallisessa neuvolassa, joka oli täysin erilainen, kuin Suomessa. Täällä käydään joka kerta lääkärillä tekemässä ultrakuvia. En osannut vastustaa sitä, olihan se ihanaa nähdä joka kuukausi omaa vauvaa liikkumassa ja vilkuttamassa äidille. Kerran kävin tekemässä verikokeita, jonka jälkeen minulle annettiin kolme eri lääkettä. Apteekissa sain kolme iso pakkausta, jotka oli kaikki venäjäksi. Kysyin venäläiseltä ystävältäni, mihin tarkoitukseen ne ovat, mutta hänkin ei saanut selvää, niinpä kaikki meni roskikseen.

IMETYS merkitsee minulle todella paljon. Se on sellainen asia, josta minulle tulee paljon tunteita, tykkän puhua tästä ja haluan tälläkin hetkeellä kertoa omia kokemuksia muille.

Ensiksi haluan sanoa, että tälla kertaa ONNISTUIN: JEEEEEE!!!!! Imetys lähti saman tien menemaan hyvin, poikani nappasi rinnasta täydellisesti ja rupesi syömaan mielellään. Ensimmäisinä viikoina luin todella paljon tietoa imetyksestä. Avasin erilaisia nettilinkkiä ja tiedostoja. Etsin ja etsin informaatiota, joka sopisi juuri  minulle. Etsin samanlaisia tarinoita, kysymyksiä ja vastauksia. Kaikki löytyy, jos vain jasaa etsiä. RUKOUS oli toinen asia, johon keskittyin. Iltaisin ja öisin rukoilin Taivaan Isää, pyysin, että hän auttaisi minua. Tämä rukousaihe kulkee meidän perheessä joka päivä. KIITOS.

Vasta kolmannen lapsen kanssa saan nauttia tästä, hymyilen, kun imetän. Olen täynnä onnellisuutta, kun näin, miten poikani syö ja kasvaa. Nautin, kun voin vain mennä ulos hänen kanssaan ilman laukkuja tuttipulloja. Toivon jokaiselle äidille tälläistä kokemusta ja nautintoa. Jos asuisimme nyt Suomessa, en tiedä, miten motivoitunut olisin silloin, mutta Mongolia antoi minulle ekstraa motivaatiota yrittää onnistumaan tässä asiassa, koska täällä kaikki imettävät, täällä ei tunneta lauseita, ei ole maitoa, en onnistunut, lapsi ei syö ......jne

Palasimme takaisin kotiin Mongoliaan. Nyt on täällä meidän kotiimme. Tänään ulkona oli mielenkiintoista huomata, että kahden kuukauden aikana silmät tottuivat näkemään erilaisen ympäristön, nyt on taas tottuva näkemaan erilaisia ihmisiä. Hetken koin yksinäisyyden tunnen, en tunne ketään ja ei kukaan halua puhua kanssani. Mongolit ovat todella ei puheliaat ihmiset. Yritin jutella ja tutustua, mutta keskustelu loppuu, kun suuni menee kiinni.  Se on todella surullista. Tulin tänne kutsuni takia, mutta kolmen lapsen äitinä olen velvollinen olemaan paljon kotona omien lapsieni kanssa, miten voin osallistua kutsuuni, miten voin toteuttaa omaa työtä täällä kaukana olemalla paljon kotona.....en tiedä, vastauksia on löydettävä.....