Tänään lenkillä

Tänään lenkillä reflektoin asioita, joiden takia lähtöämme tästä maasta on todella vaikea prosessi.

1. Seurakuntamme.

Kolmessa vuodessa siitä tuli meille oma pyhä koti. Joka sunnuntaina istuimme seurakunnan penkillä kuuntelemassa meille vieraalla kielellä lauluja, saarnoja ja rukouksia. Puolet ajasta vietimme pyhäkoulussa leikkimässä muiden lasten kanssa ja askartelemassa. Aikaisemmin en ymmärtänyt, miksi on tärkeää sitoutua yhteen paikkaan ja olla palvelemassa siellä. Mongoliassa opin tätä läksyä varsinkin hyvin. Koen tätä paikkaa kodiksi, perheeksi ja siltä, missä meitä odotetaan ja rakastetaan. Ihmiset, jotka odottava meitä siellä ovat sen seurakunnan helmi. On todella vaikeaa sanoa tälle paikalle näkeimiin.

2. Kotiimme

Venäjältä muuton jälkeen en ole asunut näin pitkään missään. Mongoliassa on ensimmäinen kotimme, johon olimme sitoutuneita kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi. Ei ole pitkä aikaa missään nimessä, mutta meille se on ikuisuus. Lasten lapsuuden koti. Tässä kodissa todellakin tunnemme joka nurkan, jossa voi kävellä silmät kiinni. Turvallinen, lämmin ja rakas.

3. Mongolialainen aikakäsitys

Mongoliassa on erilainen aikakäsitys kuin länsimaissa. Eletään sään ja tilanteen mukaan. Kalentarin käyttö jäi kolmeksi vuodeksi pois, vain suomalaisten kanssa tapaamiset ovat seinäkalentaariin merkityt. Tätä asia tulen kaipaamaan todella paljon.

4. Palvelut

Palvelut ovat edulliset. Kampaamo, kauneushoito, ompelimo, kenkien korjaus ja muut palvelut ovat todella mukavat ja lähellä kotiamme.

5. Mongolialainen aurinko, joka paistaa 360 päivää vuodessa. Talvella on kurja olla saasteiden keskellä, mutta aurinko pelastaa ja piristää. Miten voimme elää ilman sitä?

6. Arot

15 minuttia kodista ja olemme vuorilla ja joella. 45 minuuttia kodista ja olemme jurttaleireillä, joissa voimme vuokrata oman jurtan 30 eurolla ja levähtä kaupungin melusta. Toisissa maissa mökin vuokraus maksaa montaa sataa euroa.

Näitä asioita tulen kaipaamaan todella paljon, ilman niitä pitää oppia elämään. Kiitos Rakas Mongolia tästä elämän taipaleesta ja monista ihanista hetkistä.

Äidin uupumus

Tässä yksi päivä oloni oli todella uupunut. Minusta väsymyksessä ja uupumuksessa on iso ero. Väsyneenä jaksaa tehdä vaikka mitä, mutta uupuneena ei enää mitään. Istuin nojatuolilla ja ajattelin, mitä nyt, miten voin tästä nyt nousta. Siinä hetkessä muistin äitiäni, joka kerran istui ulkona Siperiassa -45 asteessa, eikä halunnut liikkua mihinkään.  Oli vain paikalla uupumuksesta. Jumala varjeli äitiäni ja lähetti enkelin naisen vartalossa suojelemaan äitiäni. Nainen ei sanonut mitään, kosketti vain äitiä ja sanoi, kaikki järjestyy. Kosketus, miten tärkeä se onkin meille.

Minun tapauksessa kirjoitin ystävälleni, että nyt itkettää, koska kasa astioita odottaa tuolla keittiössä. Hän ei sanonut mitään liittyen minuun. Hän kirjoitti omasta siskostaan, joka jaksaa hienosti hoitaa taloutta, lapsia, kotia ja vielä itseäkin. Rupesin siinä hetkessä miettimään, onko minulla hätää?  Ei ole, olen uupunut, mutta lapset nukkuvat eli minulla on nyt mahdollisuus levätä ja olla tiskamatta. Istuin maalamaan tauluni. Samalla tajusin, että tarvitsen enemmän omaa aikaa. Olemme mieheni kanssa pyörittämässä meidän huusiamme ilman mitään ylimääräistä apua. Aamut päätin aloittaa jumppamalla ja pesemällä kasvoani jäällä, koska se piristää tosi paljon. Perjantaiksi kutsuin siivojaa ja maanantaiksi nuorta venäläistä tyttöä leikkimään lapsiemme kanssa.

Tälläisiä päätöksiä tein maalattaessaani tauluni. Tiskasin, rukoilin, katsoin itseni peilini ja totesin kaikki on hyvin.

En jäänyt istumaan nojatuolille.....