Jokainen tarvitsee hyvän ystävän, heitä ei tarvitse olla paljon, mutta ainakin yksi pitäisi olla. Kun muutimme Mongoliaan Jumala oli ja on hyvä meille, hän antoi minulle heti paljon uusia tuttavuuksia.
Äitinä, vaimona ja ulkomaalaisena Mongoliassa on niin iso tarve puhua ja jakaa asioita. Naisena tarvitsen toisten naisten korvia, jotka voisivat kuunnella minua. Jumala antoi minulle toisen uskovaisen ystävän Dashan. Hänen kanssaan me vietimme yhdessä 2,5 vuotta. Hän oli minun naapurini ja tukeni. Heinäkuussa hän palasi takaisin omaan kotimaahan. Alussa ajattelin, että olen aikaisemminkin sanonut näkemiin monille lähteville täältä pois, kyllä tämä tästä, mutta se olikin vaikeampi asia, mitä en osannut odottaa. Jopa blogin kirjoittaminen jäi pois, koska ei ollut tarvetta kertoa ihmisille, mitä kuuluu. Minulla oli Dasha, joka kuunteli minua aina. Hän tuki minua kaksinkiellisyydessä ja hengellisesti. Hän on ystäväni, joka inspiroi minua joka kerta. Olen niin kiitollinen Jumalalle, että sain tavata häntä ja oppia näkemään monia asioita uudella tavalla.
Kesällä sain kuitenkin kokea ikävän asian, ystävän lähtemisen. Tämä asia herätti paljon haluja lähteä takaisin Suomeen. Jumala auttoi minua tässäkin. Eilin olimme Zuunmoodissa pelaamassa nuorten kanssa, jonka jälkeen kaikki söivät maukkaita hod dogia. Lasten ilo ja kiitollisuus pitävät minua tässä karussa Mongoliassa. Onko sydämeni avoimempi mongolialaisia kohtaan, en tiedä, tulevaisuus näyttää.