Itku tuli, kauan sitä odotin. Tänään postimies toi meille uutisen, passit ovat postissa viisumineen. Tämä on todellista. Lähdemme, me oikeasti lähdemme. Mihin? Maa on Mongolia, kaupunkiin UlanBatoriin. Mitä muuta en tiedä. Kesti kaksi vuotta tai koko elämän ymmärttää, että minun paikkani on jossain muualla. Nyt ollaan tässä, itken, suren ja iloitsen. Äitini ja siskoni jäävät tänne seuramaan elämämme postitse, skypen ja blogin kautta. Ikävä on kamala, pitää olla ajattelematta, mutta miten se on mahdollista? Vai onko se tottumiskysymys? Ei näe...ei sitten, näkee sitten ja iloitsee tuplasti. Yritän ajatella näin. Jumalan suunnitelma tämä on, ei mun....
Itku pysähtyi ja taas on hyvä olo...kyynneleet tuovat onnea ja surua. Tiedän, että meillä tulee olemaan kaikki hyvin, tiedän sen. En pelkää, Jumalan kämmennellä me olemme....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti