tiistai 4. lokakuuta 2016

Tänään lenkillä

Tänään lenkillä reflektoin asioita, joiden takia lähtöämme tästä maasta on todella vaikea prosessi.

1. Seurakuntamme.

Kolmessa vuodessa siitä tuli meille oma pyhä koti. Joka sunnuntaina istuimme seurakunnan penkillä kuuntelemassa meille vieraalla kielellä lauluja, saarnoja ja rukouksia. Puolet ajasta vietimme pyhäkoulussa leikkimässä muiden lasten kanssa ja askartelemassa. Aikaisemmin en ymmärtänyt, miksi on tärkeää sitoutua yhteen paikkaan ja olla palvelemassa siellä. Mongoliassa opin tätä läksyä varsinkin hyvin. Koen tätä paikkaa kodiksi, perheeksi ja siltä, missä meitä odotetaan ja rakastetaan. Ihmiset, jotka odottava meitä siellä ovat sen seurakunnan helmi. On todella vaikeaa sanoa tälle paikalle näkeimiin.

2. Kotiimme

Venäjältä muuton jälkeen en ole asunut näin pitkään missään. Mongoliassa on ensimmäinen kotimme, johon olimme sitoutuneita kokonaiseksi kolmeksi vuodeksi. Ei ole pitkä aikaa missään nimessä, mutta meille se on ikuisuus. Lasten lapsuuden koti. Tässä kodissa todellakin tunnemme joka nurkan, jossa voi kävellä silmät kiinni. Turvallinen, lämmin ja rakas.

3. Mongolialainen aikakäsitys

Mongoliassa on erilainen aikakäsitys kuin länsimaissa. Eletään sään ja tilanteen mukaan. Kalentarin käyttö jäi kolmeksi vuodeksi pois, vain suomalaisten kanssa tapaamiset ovat seinäkalentaariin merkityt. Tätä asia tulen kaipaamaan todella paljon.

4. Palvelut

Palvelut ovat edulliset. Kampaamo, kauneushoito, ompelimo, kenkien korjaus ja muut palvelut ovat todella mukavat ja lähellä kotiamme.

5. Mongolialainen aurinko, joka paistaa 360 päivää vuodessa. Talvella on kurja olla saasteiden keskellä, mutta aurinko pelastaa ja piristää. Miten voimme elää ilman sitä?

6. Arot

15 minuttia kodista ja olemme vuorilla ja joella. 45 minuuttia kodista ja olemme jurttaleireillä, joissa voimme vuokrata oman jurtan 30 eurolla ja levähtä kaupungin melusta. Toisissa maissa mökin vuokraus maksaa montaa sataa euroa.

Näitä asioita tulen kaipaamaan todella paljon, ilman niitä pitää oppia elämään. Kiitos Rakas Mongolia tästä elämän taipaleesta ja monista ihanista hetkistä.


lauantai 17. syyskuuta 2016

Äidin uupumus

Tässä yksi päivä oloni oli todella uupunut. Minusta väsymyksessä ja uupumuksessa on iso ero. Väsyneenä jaksaa tehdä vaikka mitä, mutta uupuneena ei enää mitään. Istuin nojatuolilla ja ajattelin, mitä nyt, miten voin tästä nyt nousta. Siinä hetkessä muistin äitiäni, joka kerran istui ulkona Siperiassa -45 asteessa, eikä halunnut liikkua mihinkään.  Oli vain paikalla uupumuksesta. Jumala varjeli äitiäni ja lähetti enkelin naisen vartalossa suojelemaan äitiäni. Nainen ei sanonut mitään, kosketti vain äitiä ja sanoi, kaikki järjestyy. Kosketus, miten tärkeä se onkin meille.

Minun tapauksessa kirjoitin ystävälleni, että nyt itkettää, koska kasa astioita odottaa tuolla keittiössä. Hän ei sanonut mitään liittyen minuun. Hän kirjoitti omasta siskostaan, joka jaksaa hienosti hoitaa taloutta, lapsia, kotia ja vielä itseäkin. Rupesin siinä hetkessä miettimään, onko minulla hätää?  Ei ole, olen uupunut, mutta lapset nukkuvat eli minulla on nyt mahdollisuus levätä ja olla tiskamatta. Istuin maalamaan tauluni. Samalla tajusin, että tarvitsen enemmän omaa aikaa. Olemme mieheni kanssa pyörittämässä meidän huusiamme ilman mitään ylimääräistä apua. Aamut päätin aloittaa jumppamalla ja pesemällä kasvoani jäällä, koska se piristää tosi paljon. Perjantaiksi kutsuin siivojaa ja maanantaiksi nuorta venäläistä tyttöä leikkimään lapsiemme kanssa.

Tälläisiä päätöksiä tein maalattaessaani tauluni. Tiskasin, rukoilin, katsoin itseni peilini ja totesin kaikki on hyvin.

En jäänyt istumaan nojatuolille.....

lauantai 29. elokuuta 2015

Ystävä

Jokainen tarvitsee hyvän ystävän, heitä ei tarvitse olla paljon, mutta ainakin yksi pitäisi olla. Kun muutimme Mongoliaan Jumala oli ja on hyvä meille, hän antoi minulle heti paljon uusia tuttavuuksia.

Äitinä, vaimona ja ulkomaalaisena Mongoliassa on niin iso tarve puhua ja jakaa asioita. Naisena tarvitsen toisten naisten korvia, jotka voisivat kuunnella minua. Jumala antoi minulle toisen uskovaisen ystävän Dashan. Hänen kanssaan me vietimme yhdessä 2,5 vuotta. Hän oli minun naapurini ja tukeni. Heinäkuussa hän palasi takaisin omaan kotimaahan. Alussa ajattelin, että olen aikaisemminkin sanonut näkemiin monille lähteville täältä pois, kyllä tämä tästä, mutta se olikin vaikeampi asia, mitä en osannut odottaa. Jopa blogin kirjoittaminen jäi pois, koska ei ollut tarvetta kertoa ihmisille, mitä kuuluu. Minulla oli Dasha, joka kuunteli minua aina. Hän tuki minua kaksinkiellisyydessä ja hengellisesti. Hän on ystäväni, joka inspiroi minua joka kerta. Olen niin kiitollinen Jumalalle, että sain tavata häntä ja oppia näkemään monia asioita uudella tavalla.

Kesällä sain kuitenkin kokea ikävän asian, ystävän lähtemisen. Tämä asia herätti paljon haluja lähteä takaisin Suomeen. Jumala auttoi minua tässäkin. Eilin olimme Zuunmoodissa pelaamassa nuorten kanssa, jonka jälkeen kaikki söivät maukkaita hod dogia. Lasten ilo ja kiitollisuus pitävät minua tässä karussa Mongoliassa. Onko sydämeni avoimempi mongolialaisia kohtaan, en tiedä, tulevaisuus näyttää.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Kolme perhettä

Muutaman kuukauden aikana olen törmännyt kolmeen erilaiseen perheeseen, joista haluaisin kertoa.

Perhe 1

Tähän perheeseen kuuluu äiti ja tytär. He asuvat lentokentän vieressä pienessä jurtassa. Yleensä jurtan ympärillä on jonkilainen aita, mutta ei tässä. Tyttölapsi syntyi sairaana, hänellä  on jonkilainen aivovamma. Minulle sanottiin, että se on skitsofrenia. Tällä hetkellä tytär on 23 vuotias nuori nainen, joka viettää koko ajan kotona. Äiti on vasta 50 vuotias. Minun ikä arvelu meni ihan pieleen. Itse ajattelin, että äiti on noin 70 vuotias. Äiti ja tytär eivät voi tehdä töitä. Tämä perhe elää tällä hetkellä 50 eurolla kuukaudessa, tämän verran invalidityttö saa valtiolta. Kirkon väki yritättää auttaa heitä mahdollisimman paljon. Kaiken avun otetaan vastaan, mutta kiitos sanoja ei paljon kuuluu. Liittyykö tämä kulttuuriin tai ihmisluonteen, vaikea sanoa. Tällä rahasummalla pääkaupungissa ei kuitenkin pärjä. Mongolit leikkaavat lihasta  rasvan pois ja heittävät roskikseen, tämä perhe taas kerää roskiksesta nämä rasvat ja keittävät siitä liemen. Tällä tavalla he pysyvät kylläisenä.

Perhe 2

Tähän perheeseen kuuluu äiti, isä ja viisi lasta. He elävät 100 eurolla kuukaudessa. Sen verran saa pappi työnpalkkaksi. He asuvat jurtassa kirkon alueella. Tämä jurttaalue on yksi pahimmista Ulaanbaatarissa. Halu tehdä työtä on, mutta mongolialainen laiskuus aina vetää puoleensa. Perheen äiti on ahkera nainen. Halu oppia on paljon. Ikä ja lihavuus kuitenkin vähentävät työpaikan mahdollisuuksia.

Perhe 3

Rikas mongolialainen perhe otti itsellesi lastenhoitajan Filipineistä. Tämä nainen jätti oman 4 v ja 9 kk vauvan ja lähti kylmään Mongoliaan antaisemaan rahaa, että voisi elätä omaa perhettä. Naisen mies päätti tulla mukaan ja löysi työtä hotellista maaseudulla. Nainen asuu perheen luona hienossa omakotitalossa Luxury nimessä alueessa. Tämä nainen on kasvattanut kaksi tyttöjä, kielenä hän käyttää vain englantia. Tytöt puhuvat oikealla englannill ilman aksenttia. 7 vuoden aikana hän kävi kolme kertaa kotona. Skypen keksintö antaa mahdollisuuden puhua joka päivä lapsien kanssa, joista kasvoivat jo koululaiset. Köyhä filipinilainen elää rikasta elämää täällä Monhgoliassa. Perhe matkustaa lomilla hienoihin paikkoihin maailman ympäri ja lastenhoitaja pääsee mukaan.

Suomessa puhutaan aina köyhyydestä, mutta se on ihan erilainen täällä päin maailmaa. Tälläisessä köyhyydessä kukaan meistä ei ole elänyt koskaan. Arvostakaa kaiken, mitä teillä on ja olkaa kiitollisia päivän ruoasta.



perjantai 13. helmikuuta 2015

Ruokakulttuuri

Kahden vuoden aikana en ole nähnyt montakaan kerta, että mongolit söisivät vihannesta. On monia esimerkkiä keräntynyt, jolloin mongolit nirsoavat ruuan kanssa ja valitsevat lautasesta vain lihaa. Se on minusta todella ihmeellistä, koska yleensä monet eurooppalaiset ja muut maalaiset eivät harrasta sellaista. On aina mielenkiintoista maista erilaisia ruokia, mutta ei mongoleille. He miulummin jäävät nälkäiseksi kuin syövät ruuan sisällä olevia vihannksia. 

Kerran meille kylään tuli meidän kotihoitajamme perhe. Minä harkitsin kauan, mitä ruoka voisin tarjota isolle perheelle. Itse emme syö paljon lihaa kotona, mutta juuri heidän varten menimme ja ostimme jauhelihaa, jotta voisin tehdä makaroonilaatikon. Vierailijat kävivät, mutta eivät paljon syöneet. Lisäsin makaroonilaatikoon vähän pinattia ja paprikkaa, jotka olivat melkein näkymättömät. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vieraani jäävät nälkäiseksi. Minun hyvä tarkoitus on näyttää heille, että vihanneksia voi lisätä ruokiin, eivät ne ole yhtään pelottavia, mutta näköään ne ovat. 

Kaksi vuotta sitten en ole nähnyt paljon vihreitä salattia, pinattia ja muita, mutta nykyään niitäkin saa aika hyvin. Kalleimmissa kaupoissa ne ovat jopa lampujen alle, että säilyisivät pidempään. 

Mongolien kotona on yleensä paljon vehnäjauhetta ja pari lammasta parvekeella. 
Ulanbatorissa on tällä hetkellä noin viisi veganravintolaa eli jotain edistystä on tapahtunut. Tällä hetkellä se on kuitenkin niin pieni määrä ihmisiä, jotka ymmärttävät, miten tärkeä oma ruokavalio on, miten se vaikuttaa meidän elänään ja terveyteen. 

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Köyhyys

Kun asuu hyvinvointivaltiossa köyhyys on ihan erinäköinen kuin kehitysmaassa. Mongolia on vielä kehitysmaiden joukuessa. Asumme täällä ja törmäämme köyhyteen melkein päivittäin. Viime kuukauden aikana olen yllättynyt, miten paljon asioita jätän sanomatta ja miten paljon asioita haluaisin kertoa mongoleille, mutta en vain voi.

Tässä muutamaa esimerkki:

1. Kerran kylään tuli minun mongoliystävä, jotka olivat juuri ostaneet asunnon isolla lainalla. Hän kysyi minulta meidän keitiön kaapeista, tykkäämmekö me, onko siellä riittävästi tilaa jne. Itse olin rehellinen ja sanoi, että en oikeastaan tykkää, koska kaapitilaa on todella vähän ruan varten. Avasin kaikki kaapit ja näytin, että ruoka törröttää sieltä joka puolelta. Mainitsin vielä, että Niko osti lisää hyllyn, koska valitin jatkuvasti. Monen viikon kuluttua kävin heidän ostamassa asunnossa. Yhdessä haluaisimme tehdä mongolialaista ruokaa tsuivania. Ystäväni rupesi avamaan kaikki keittiön kaapit etsiäkseen jauhoja. Samalla hetkeellä huomasin, että kaapit olivat ihan tyhjiä. Yhdessä kaapissa oli vain pussillinen jauhoja ja astiat. Muistin itseni, kun avasin kaikki kaapit ja sanoi, että ruoka ei mahdu mihinkään. Saimme kuitenkin jauhosta ja lihasta tsiuvania valmiksi. Se oli heidän ensimmäinen päivänruoka, kello oli jo kaksi. Tässä perheessä on kaksi pientä lasta ja heillekin se oli ainoa päiväruoka. Tsuivan on mongolialainen nuudeliruoka, mihin voi laittaa itsetehtyjen nuudeleiden lisäksi sipulia, porkaana ja mausteia.

Tsuivan
2. Tällä hetkeellä meillä on kotiapulainen, joka auttaa meitä pari kertaa viikossa. Hänellä on viisi lasta ja iäkäs mies. Hän tekee yksin töitä. Nyt on tulossa valkoisen kuu juhla. Tämä perhe on säästänyt auton ostamisen varten. Tämän juhlan aikana heillä kuitenkin menee rahaa ruan ostamisen varten. Rahaa riittää vain päivittäiseen elämään. Jos tänään ei ole raha, niin sitten lapset eivät syö, eivätkä  juo. Vettä pitää ostaa, mitä ei saa ilmaiseksti tässä maassa. Halu tehdä töitä on paljon, mutta bussiin tarvitaan myös raha. Joskus puhelimessa ei ole raha, niin kotiapulainen ei voi soittaa ilmoittakseen, että ei pääse. Haluamme auttaa heitä paljon, mutta meidän apuamme on niin pieni. He tarvitsevat kokopäivän töitä, että voisivat päästä köyhyydestä pois. Sitä emme voi tarjota. Tämä on kuitenkin yksi perhe miljoonasta.

Olen monesti kertonut Suomessa näistä ihmisistä, joita kohtaan päivittäin täällä, mutta se on vaikea ymmärttää, jos ei näe, eikä kohtaa näitä tilanteita. Päivittäisissä tilanteissa on joskus pakko miettiä, mitä voi sanoa, mitä ei. Voinko olla oma itseni monissa tilanteissa, voinko olla aina aito, en voi. Joskus on vain pakko jättää monia asioita tekemättä ja sanomatta.

Jurtta alue talvella



perjantai 23. tammikuuta 2015

Talvi

Talven alussa ajattelin, miten tulen selviämään meidän toista talvea Mongoliassa. Täällä on kylmää, kuivaa ja paljon saasteita. Tänään on 23 tammikuuta, olemme jo voiton puolella. Ilman rukousta olisi tosi vaikea, kiitos Jeesus. Voin kiittää myös helposta ja lämmistä talvesta. Tänään oli vain -6 aurinkoineen. Ennen Joulua olin todella huolestunut ja varmaan joku minun kaveresitani voisi sanoa masentunut. Itse en halua käyttää tätä sanaa, koska ei siperialainen nainen voi olla masentunut. Siperiahan opettaa!!! Mummoni ja äitini opettivat minua aina olemaan optimistinen. Jos kaadut, niin nousee: sanoi mummoni. Joskus teki mieli huutaa ja olla vihainen, mutta en saanut olla sellainen, aina pitänyt olla vahva ja hymyillä. Diakissa kaikki opettajat sanoivat, että Marija aina hymyilee. Joskus haluaisin osata tuntea muitakin tunteita. Valitsen kuitenkin hymyn, ilon ja elämästä nauttimisen. Kun Mongoliassa on talvi, se tuo myös saasteita, jotka ärsyttävät minua ihan kamalasti. En vain jaksa niitä. En jaska laittaa ikkunoia kiinni, en jaksa istua kotona lapsien kanssa. Haluan ulos hengittämään.

Tänä talvena teimme kaiken eri tavalla. Ostimme lisää raikastimia, pidämme ilmapuhdistuslaitteita koko ajan päällä ja käymme maaseudulla usein. Rakastan avaruutta, vuoria ja tyhjyyttä. Tästä en voisi luopua ikänä. Vuorille on vain pakko päästä, mutta se ei kuitenkaan tarkoita, että kiipeän niihin. Neljän vuoden aikan olen synnyttänyt kolme lasta. Kärsivällisyys on kasvanyt, mutta kunto heikeni. Tällä hetkellä otin niskastani kiinni ja rupesin kuntoilemaan. Alku on hyvä.

Lapsien kanssa eri maassa oppi kyllä monia uusia asioita. En osaa piirtää, mutta se on vain pakollinen asia lapsien kanssa. Yksi tytöistämme on todella taiteellinen. Tällä hetkeellä hän käy jopa taidekoulussa. Kerran hän pyysi piirtämään linnan. Apua, ajattelin. Noooo...nyky ihmisenä avasin youtuben ja kirjoitin, how to drawa castle.Hetken kuluttua, piirsin youtuben avulla linnan. Helppo ja kätevä. Tänään ajattelin piirtää mummon ja vaarin, katsotaan minkälaisia hahmoja youtube opettaaa......


tiistai 25. marraskuuta 2014

Kuvia meidän syksystä

Ensimmäinen kerta ponilla







Ajamme takaisin Ulanbatoriin. Saasteet odottavat meita.


Elämä Mongoliassa

Tällä kertaa haluaisin jakaa ajatuksia siitä, miten Jumala on puhunut minulle viime aikoina. On kyllä kirjoittanut monta kertaa omasta roolistani täällä. Ymmärsin viime aikoina, että minun ei tarvitse odota sitä rooliln tuloa. Jumala kyllä kertoo minulle tehtävästäni. Viime aikoina vastaukset ovat tulleet öisin. Herään siihen, kun kuulen uuden ajatuksen, uuden idean, uuden tehtävän.

Kuukauden kuluttua on ihana Joulu. Kuukausi sitten sain ajatuksen yöllä, että minunhan pitäisi kerätä leluja Zuunmoodin lapsien varten. Kirjoitin kaikille tutuille täällä Mongoliassa facebookin kautta siitä. Tällä hetkellä keittiön kaapissa on jo kolme pussia leluja. 6.12 Suomen Itsenäisyyspäivänä järjestän lelukeräyksen. Kaikki halukkaat saavta tuoda meille kotiin leluja ja vaatteita. Itse sain itseni innostumaan tästä :) Pyydänkin teitä rukoilemaan tämän tapahtuman puolesta.
Terelj

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Riisipuuro

Olen pitkään miettinyt roolini täällä Mongoliassa. Yhtenä yönä niin kuin salama kirkalta taivaalta minulle tuli idea. Ihmettelin pitkään, miten kirkon lapset kestävät ilma ruokaa noin kolmne tunnin kestävän jumalanpalveluksen aikana ilman RUOKAA. Monet heistä saavat vanhemmilta keksiä ja karkeja, monet ei  mitään. Omat lapsemme syövät lounaan ja välipalan sen aikana.

Keskellä yöllä minulle tuli idea, että voisin sunnuntaisin tuoda valmiin ruaan kotoa ja syöttää lapsia. Se tuli niin selvästi, että en voinut vastusta sitä. Tänään teimme kotona riisipuuron, ostimme leivän ja voin. Pyhäkoulun lopussa jaimme lautaisia, lusikoita ja tietysti puuron. Lapset olivat niin iloisia. Enemmän olin varmaan minä onnellinen, koska tein sen, mitä Taivaan Isä sanoi minulle tekevän....

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Leikkipaikka

Ennen kesää kirkomme viereen laitettiin hieno leikkipaikka. Vieressä oli aikaisemmin toinen leikkipaikka, joka oli rikottu ihan kokonaan. Oli mukava aina nähdä, kun lapset pääsivät nauttimaan uudesta leikkipaikasta, mikä oli siisti ja hieno. Sanon kaiken imperfekti muodossa, koska kaikki oikeasti OLI. Nyt tämä paikka näyttää tälläiseltä. Minkä takia ei osata nauttia, huolehtia, arvostaa....?


Lamppu näyttää tälläiseltä.

Roskakorin on lyötty muutamia kertoja

Penkistä on vietty selkäosa

Tässä oli mukava iso keinu koko perheelle

Nyt on jäljellä vain muutamaa liukkumäki

torstai 28. elokuuta 2014

Harmittaa .....

Tänään oli jälleen meidän oma Raamattupiiri, jota me olemme jo pidetty lähes vuoden. Ryhmämme kasvoi kokonaisella kahdella perheellä eli meitä on nyt aika paljon. Meitä on paljon ja samoin kieliä: suomi, venäjä, englanti, norja ja nyt vielä kazakkikieli.

Niin kuin mainitsin aikaisemmin tytoillemme puhumme kahta kieltä, jotta heistä tulisi kaksikielisiä. Asumme kuitenkin sellaisessa maassa, jossa molemmat kielet ei ole pääkielinä, vaan vähimmistökielet. Englantia ja mongolia tytöt kuulevat todella paljon, mutta mikä niistä ei ole vielä tarttunut.

Tänään minä koin uuden tunnen, joka pisti minut surulliseksi. Saavuimme uuden norjalaisten perheen luokse, joilla on lapsia ja leluja. Vanhin tytöistä oli todella innoissaan, kun näki nukkeiden määrän. Lattialla oli iso pussi täynnä vaatteita ja leluja, jotka kuuluivat hienoille nukeille. Äitinä olin iloinen näkeväni hänen tyytyväisen kasvon ja silmiään, jotka oli täynnä innostusta. Samassa huoneesa oli  muitakin tyttöjä, jotka puhuivat keskenään englantia. Hetken kuluttua minun rakkaani tyttöni rupesi itkemään ja halusi pois huoneesta. Ihemettelin paljon, mitä tapahtui ? Yleensä hän leikki ja osaa innostua uusista leluista, mikä nyt tapahtui? Istuimme portaissa, jossa kysyin häneltä, mitä mieltä painaa? Hän sanoi, että hän että ei ymmärrä, mitä muut puhuvat. Hän ei halua leikkiä, koska ei ymmärrä. Hetken kuluttua hän mainitsi, että hänhän puhuu venäjää ja suomea, mutta tytöt eivät ymmärrä häntä. Hän oli todella surullinen ja myos minä. Minua harmitti niin paljon, että vaikea sitä kuvailla tässä. Siinä hetkeessä haluaisin vain halata häntä ja antaa turvan.

Asumme ulkomailla, jossa kaikki on erilaista. Aikuisena joskus on vaikea olla vieraassa maassa, kokea joskus yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Kaikki on viesrasta. Me kuitenkin selviämme ja piristymme pienistä asioista. Mutta entäs lapsi`? Miten osaan hänelle selittää sen, että opit vielä englantia, kyllä se siitä? Kaikki sanovat, että kyllä lapset voivat leikkiä ilman kieltäkään, mutta meidän tilanteessamme on käynyt jo niin monta kerta, että kielen takia lapset eivät leikki. Ulkona hän hakeutuu leikkiseuraan, mutta sama tilanne, lapset eivät leikki. Kääntyvät ja menevät pois. Tyttöni on siinä iässä, kun pitää olla kavereita, mutta .....ei ole. Jopa itkettää hänen puolestaan. ...





lauantai 16. elokuuta 2014

Ihmettelyä

Olemme palaneet Mongoliaan ja tavallinen arkipäivä on myös palaamassa takaisin pikku hiljaa. Elokuu on todella kuuma Mongoliassa, ei oikein jaksa enää tätä kuumutta. Vietämme kuitenkin paljon aikaa ulkona. Siellä saamme törmätä paljon eri kulttuuriilmiöihin, joita on hauska seurata.

Kerran yksi pariskunta pyysi meitä katsomaan heidän tytön perään. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa, he näyttitvä käsin, että he poistuisivat hetkeksi ja tulevat takaisin. Meni tunti ja heitä ei vieläkään näkynyt. Meillä tuli hirveä nälkä ja kello alkoi lähestyä jo paljon. Me veimme tämän tytön yhden mummon luokse, joka oli lapsenlapsen kanssa leikkimässä ja pyysimme häntä katsomaan tätä tyttöä. Seuraavana päivänä kysyin paikalliselta naiselta, onko tämä normaalia, hänen mukaan kaikki mongolit tekevät näin ja sitä ei tarvitse ihmetellä. Ahaa....koska me olimme aika ihmeessä, päässämme kävi jopa ajotus, että vanhemmat eivät palakaan koskaan takaisin.

Toinen ajatus, minkä pisti minua ajattelemaan on se, että miksi minä aina odotan, että ulkona kaikien ihmisten pitää jutella kanssani. Odotan aina kovasti ollessani ulkona, että ihmiset tulevat kysymään kuka olen, mistä olen. Halu on kova harjoitella mongoliaa, varsinkin, kun tällä hetkellä oleskelupaikani on kotona. Leikkipaikka on ainoa paikka puhua paikallista kieltä. Suomessa itsekin en mene puhumaan tuntemattomien kanssa. Samassa hiekkalaatikossa istuvien kanssa voimme vaihtaa muutaman sanan, mutta yleensä se loppuu siihen. Jos näen saman äidin monta kertaa, siitä voi syntyä jatkossakin ystävyys. Täällä kuitenkin näkee harvoin samoja äitiä.En tiedä miksi, tuntuu, että väki vaihtuu koko ajan. Mongolit tietenkin juttelevat omien kanssa, niin kuin minäkin puhun Suomessa suomalaisten tai venäläisten kanssa. Harvoin menen itsekin puhumaan muille ihmisille, minkä takia? Small talkia täällä ei harrasteen ollenkaan, jota minulla on ikävää. Äitinä ouhun eniten lapsieni kanssa. Leikkipaikassa, missä lapset viihtyvät itsekseen on halu jutella aikuisten kanssa ja löytää myös ystävän.....

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Synnytys ja imetys

28.06 sain syliini ihanan pienen pojan, joka tuli maailmaan alle kahdessa tunnissa. Siinä hetkeessä tajusin, miten onnellinen äiti minä olen. Neljän vuoden aikana sain kolme lasta, kolme ihanaa elämää, kolme ihanaa tulevaisuutta. En antanut keholleni levätä, en antanut mahdollisuutta palauttua takaisin. Haluaisimme kolme lasta ja nyt kaikki kolme ovat täällä maailmassa, meidän sylissä. Saattuani pojan syliini tajusin, että nyt nämä synnytyskivut ovat ohi, ei tarvitse enää kokea sitä kipua ja tuskaa. Kaikki kolme synnytystä olivat kivuliaat, mutta nopeat. Olen onnekas, kun ei tarvinnut pitkän ajan kontata kivujen kanssa. Nostan kyllä suuresti hatun niille äideille, jotka jaksoivat niitä synnytyskipuja.

Puoli vuotta ennen synnytystä päätimme tulla Suomeen synnyttämään. Päätös oli vaikea, koska monet kysymykset tulivat vastaan, mutta Taivaan Isä järjesti kaiken. Lensimme toukokuun lopussa Suomeen ja tulimme viime viikolla takaisin Mongoliaan yhden kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Puoli vuotta olen käynyt paikallisessa neuvolassa, joka oli täysin erilainen, kuin Suomessa. Täällä käydään joka kerta lääkärillä tekemässä ultrakuvia. En osannut vastustaa sitä, olihan se ihanaa nähdä joka kuukausi omaa vauvaa liikkumassa ja vilkuttamassa äidille. Kerran kävin tekemässä verikokeita, jonka jälkeen minulle annettiin kolme eri lääkettä. Apteekissa sain kolme iso pakkausta, jotka oli kaikki venäjäksi. Kysyin venäläiseltä ystävältäni, mihin tarkoitukseen ne ovat, mutta hänkin ei saanut selvää, niinpä kaikki meni roskikseen.

IMETYS merkitsee minulle todella paljon. Se on sellainen asia, josta minulle tulee paljon tunteita, tykkän puhua tästä ja haluan tälläkin hetkeellä kertoa omia kokemuksia muille.

Ensiksi haluan sanoa, että tälla kertaa ONNISTUIN: JEEEEEE!!!!! Imetys lähti saman tien menemaan hyvin, poikani nappasi rinnasta täydellisesti ja rupesi syömaan mielellään. Ensimmäisinä viikoina luin todella paljon tietoa imetyksestä. Avasin erilaisia nettilinkkiä ja tiedostoja. Etsin ja etsin informaatiota, joka sopisi juuri  minulle. Etsin samanlaisia tarinoita, kysymyksiä ja vastauksia. Kaikki löytyy, jos vain jasaa etsiä. RUKOUS oli toinen asia, johon keskittyin. Iltaisin ja öisin rukoilin Taivaan Isää, pyysin, että hän auttaisi minua. Tämä rukousaihe kulkee meidän perheessä joka päivä. KIITOS.

Vasta kolmannen lapsen kanssa saan nauttia tästä, hymyilen, kun imetän. Olen täynnä onnellisuutta, kun näin, miten poikani syö ja kasvaa. Nautin, kun voin vain mennä ulos hänen kanssaan ilman laukkuja tuttipulloja. Toivon jokaiselle äidille tälläistä kokemusta ja nautintoa. Jos asuisimme nyt Suomessa, en tiedä, miten motivoitunut olisin silloin, mutta Mongolia antoi minulle ekstraa motivaatiota yrittää onnistumaan tässä asiassa, koska täällä kaikki imettävät, täällä ei tunneta lauseita, ei ole maitoa, en onnistunut, lapsi ei syö ......jne

Palasimme takaisin kotiin Mongoliaan. Nyt on täällä meidän kotiimme. Tänään ulkona oli mielenkiintoista huomata, että kahden kuukauden aikana silmät tottuivat näkemään erilaisen ympäristön, nyt on taas tottuva näkemaan erilaisia ihmisiä. Hetken koin yksinäisyyden tunnen, en tunne ketään ja ei kukaan halua puhua kanssani. Mongolit ovat todella ei puheliaat ihmiset. Yritin jutella ja tutustua, mutta keskustelu loppuu, kun suuni menee kiinni.  Se on todella surullista. Tulin tänne kutsuni takia, mutta kolmen lapsen äitinä olen velvollinen olemaan paljon kotona omien lapsieni kanssa, miten voin osallistua kutsuuni, miten voin toteuttaa omaa työtä täällä kaukana olemalla paljon kotona.....en tiedä, vastauksia on löydettävä.....


sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Vuosi Mongoliassa on takana. Joskus se tuntui niin kaukaiselta asialta muuttaa ulkomaille. Nuorena tein tavoitelistoja, joissa aina luki muutto ulkomaille. Hauska miettiä, olenhan minä muuttanut jo kerran elämässä Siperiasta Suomeen. Minun varteni Suomi on kuitenkin kotimaa, Venäjä synnyinmaa ja tällä hetkellä Mongolia asuinmaa.

Vuosi sitten oli vaikea. Minulla oli jatkuva ikävä Suomea, ystäviä, sukua ja hyvää ilmaa. Kävimme Jouluna Suomessa ja luulin, että matkan jälkeen tulee olemaan vielä vaikeampi, mutta ei. Jumala käänsi kaiken toiseen suuntaan, hän teki minun olotilasta paljon helpomman. Itkukohtauksia on tasan nolla. Nyt ei ole tarvetta juosta koneen ääreen katsokseen, onko skypessa perhettä. Ei ole tarvetta vastata nopeasti sähköpostiin vain yhteenpidon vuoksi. Nyt elämme tässä ja nyt pitää keskittyä täällä elämiseen.

Kielikoulu on melkein loppunut. Nyt käymme mieheni kanssa vain kerran viikossa opiskelemassa kieltä. Kielitaso on minulle ihan riittävä. Osaan sanoa, mitä haluan sanoa. Pärjään mongolien kanssa. En halua asettaa itselleni paineita ja olla strassantunut, opin sen, mitä opin.

Ystäviä on löytynyt eri puolillta maailma. Tytöt leikkivät parhaiten valkoihosten kanssa, miksi en tiedä. Ulkona on paljon tuttuja mongolilapsia, mutta kontaktia ei ole vielä syntynyt, miksi en tiedä. Johtuuko se siitä, että he eivät ymmärrä mongolia tai jostain muualta? Kirkossa tytöt kyllä leikkivät todella kivasti mongolien kanssa. Tutut kasvot auttavat. Pyhäkoulussa jopa Juliana jaksaa istua pidempiä jaksoja ja keskittyä siihen, mitä lapset tekevät.

Tänä vuonna tein kolme luentoa terveys ja lastenkasvatuksesta. Kokonaisen vuoden olen miettinyt oman paikan täällä Mongoliassa. Äitinä oleminen on paras asia maailmassa, mutta haluaisin tehdä jotain itse,sitä, mikä olisi vain minua juttuni. Niinpä ryhdyin kertomaan ihmisille, miten voi halvalla tavalla syödä terveellisesti. Kolme luentoa takana. Voittofiilis.....äh äh äh se on aina hieno tunne :)

Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa :)

Kaksi ihanaa aurinkoa

Matka Zuunmoodiin on jo tullut tutuksi vuoden aikana

Rakas UB kirkko

Kun ei päästä ulos, leikitään sisällä ulkoleikkiä.




perjantai 21. helmikuuta 2014

Imetys

Palaan takaisin tähän aiheeseen, joka on minun sydämellä. En ole imettänyt lapsiani kovin kauan ja puhun sitä avoimesti. Haluan jakaa omaa kokemusta muiden äitien kanssa. Tähän asti olen kuullut vain kannustavia vastauksia ja saanut paljon tukea. Viime viikolla sain taas kertoa, miksi lopetin aikaisemmin imettämisen. Tämä aihe on aina kivulliasta ja muistuttaa niistä tunteista, joita koin epäonnistumisessa kaksi kertaa.

Juliana on ollut kipeä aika paljon tämän talven aikana. Puhun ja jaan paljon henkilökohtaisia asioita kielikoulussa. Imetyksestä olemme puhuneet opettajien kanssa koko vuoden aikana. Viime viikolla sain kuulaa, että kaikki flunssat johtuvat vain siitä, koska lopetin imettää liian aikaisemmin ja nyt meidän tyttömme ovat juuri sen takia kipeät. Opettaja yritti todistaa ja vähän syyttää minua tästä asiasta. Hän sanoi, että nyt näen tulosta.

Vastustin häntä sanomalla, että kaikki johtuu saasteista ja kylmyydestä. Oliko sillä vaikutusta, en tiedä, tuntui, että sanoo mitään vain, kuka ei kuuntelee sinua. Olen hyvä äiti tytöilleni, tiedän sen, enkä tarvitse todistaa sitä kennellekään. Sisälläni kolahti kuitenkin tämä asia taas. Nyt odotamme kolmatta lasta ja paineet kasvavat jo nyt sisälläni. Ensimmäisen kuukauden aikana olemme Suomessa ja pitää yrittää saada tämän asian onnistumaan, mutta onnistuunko tällä kertaa? En halua neuvoja, haluan vain ajan, jonka aikana voin rauhassa itse opetella imettää, mutta miten se onnistuu kahden lapsen äitinä? Mistä äidit saavat tämän ajan? Se tuntuu niin mahdottamalta asialta. Mongoliassa kaikki imettää ja kaikki onnistuvat. Kaikilta tuntuu tulevan maitoa riittävästi monia vuosia. Olenko erilainen, olenko kärsimätön, miksi tämä asia taas mietyttää ja pelottaa....



lauantai 8. helmikuuta 2014

Ruoka Mongoliassa


Kun muutimme Mongoliaan oli todella vaikea löytää sopivaa ruokaa kaupoista. Meille koko ajan sanottiin, että tätä ei saa ostaa, tämä on huono, tämä on vanha, tämä on Kiinasta jne...Olin kauhuissaan, mistä ostan ruokaa, mitä syötän lapsille. Monet sanoivat menkää torille. Tori on kaukana ja sielläkin on paljon sellaista, mikä epäilytti meitä alussa. Aikaisemmin asuimme alueessa, jossa on paljon ravintoloita, kävimme joka toinen päivä ulkona syömässä, koska se oli helpompi vaihtoehto. Tytöt kuitenkin kasvoivat ja tarvitsivat jo monipuolisempaa ruokaa, eikä ravintolaruoka aina sovi lapsille. Lopetimme käydä ravintoloissa ja rupesimme tehdä parempia löytöretkijä kaupoihin. Rupesin paremmin tutkia, mistä ja mitä löytyy. Löytämallä kyllä löytyy, mutta kun löytää, pitää hamstrattaa paljon, koska seuraava kerta ei tule. Löysin puoli vuotta sitten linssejä, ostin vain yhden pussin, niinpä en ole koskaan nähnyt linssejä uudestaan.

Monilla mongolilla ei ole uunia kotona, vaan pelkästään liesi. Heillä ei ole samanlaisia ruokahaluja kuin ulkomalaisilla. Me leivotaan kotona, mongolit ostavat leivonaisia, me tehdään lasagnea ja laatikkoruokia, mongolit paistavat kaiken paistinpannussa. Eroja on paljon. Kerroin kouluopettajille linsseistä, pavuista ja pinattista. He eivät koskaan kuulut sellaisista, eivätkä tiedä niiden terveysvaikuteista. Tämä kaltainen ruoka on tosi halpa ja sitä jokainen voi ostaa ja pysyä terveenä. Liha ja maitotuotteet ovat mongolien perinneruoka, mitä he ovat syöneet vuodesta toiseen. Nyt on aika muutokseen, minusta.

Vuosi on takana. Mina ja mieheni olemme laihtuneet 8kg vuoden aikana. Minulle toki se teki hyvää, kun raskauskilot ovat lähteneet pois. Mieheni taas ei ollut niin tyytyväinen asiaan, kun lihakset lähtivät pois. Vuoden aikana on tapahtunut suuri muutos ruokakaupoissa. Todella paljon uusia tuotteita on tullut ulkomailta ja uusia kauppoja tullut lisää. Suurimman osan tuotteista ostamme peruskaupasta, mistä saa kaiken tarpeellisen. Lihaa tilamme kotiin, yleensä 15kg kerrallaan, juustoa ostamme yhdestä Orgil nimesestä kaupasta, erikoisia tuotteita taas Amerikkalaisesta Good Price nimesestä kaupasta. Hedelmiä ja vihanneksia torilta ja kaipoista. Vihannekset ja hedelmät ovat todella kalliit 2-6 euroon.







Leikattu ja pakastettu juusto. Tässä on n.7kg. 6 euroa/kg.

Venäläiset jogurtit, joiden päivämäärä loppuu maaliskuussa. 0,60 sent/ yksi purkki.
Mongolialainen jogurtti, muistuttaa suomalaista luonnonjogurttia.

Salsa ja aurinkokuivattut tomaattit. Äidin herrkuja.

Todella maukasta mehua


Pinatti on suuri löytö.

Venäläiset pakastetuotteet.

Suh. edulliset murot, 3 euroa.

Tuotteita amerikkalaisesta kaupasta.

Avacado öljy ja laadukas kaurapuuro. Öljy maksaa 6 euroa.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Tsagaan Sar

Tsagaan Sar on paikallinen Uusi Vuosi, joka vietetään tammikuun lopussa. Silloin tavataan perheitä, sukulaisia ja ystäviä. Syödään buutseja, perunasalattia ja paljon lihaa. Tultuessaan kylään terveditään emäntää ja istäntää ojentamalla käsiä ja antamalla rahaa lahjaksi. Kun vieraat lähtevät he saavat lahjoja emännältä, Kylässä ei viivytellään pitkään, vaan syödään, jutellaan ja sitten on aika lähteä.

Saimme myös nauttia tästä juhlasta paikallisten ystäviemme kanssa. Perjantaina kävimme Zuunmood kirkossa. Siellä tutustuimme isännän ja emännän lapsiin, jotka tulivat myös UB:sta tervehtimään vanhempiaan.Sielläkin saimme syödä buutseja ja juoda suolamaitoteetä, johon itse en ole vielä tottunut. Sitä mongolit  juovat tosi paljon. Minulle riittää yksi mukillinen, he taas kerkevät juoda sitä ainakin viisi mukillista.

Sunnuntaina saimme kutsun papin luokse syömään lisää buutseja. Oli taas kerran todella maukasta. Koko kirkkoväki istui ympyrässä nautiskelemassa muiden seurasta. Tunnin kuluttua lähdemme spontaanisesti toiseen perheen luokse, jossa taas jatkettiin syömistä ja juomista. Kuvia sieltä emme valitettavasti saaneet. 

Tytöt valmiit juhlaan.

Isäntä myös.
Tsagaan Sarin puvut

Juhlapöytä

Suolamaitotee

Juhlavieraat

1v tytöt

Pikku prinsessa

Kirkkosali hyvä leikkipaikka

Vuoria katsomassa

Olimme taas suuri nähtävys
Ihmetie ruuhkan aikana

Saasteet

Yksi sinne, toinen tänne

Pikku ruokakauppa

lauantai 1. helmikuuta 2014

Suru ilon keskellä

Pitkään harkitsin, haluanko kirjoittaa tästä, haluaisin kuitenkin jakaa omia tunteita ja kokemuksia. Elämä ei ole aina helppoa, ei ole ainoa sitä iloa ja onnea. Jumala on kanssamme joka hetki, Jumala pitää meistä huolta.
Yhtenä tavallisena keskiviikona lähdimme Gutianan kanssa syntymäpaivään viettoon. Oli todella ihanaa nähdä pittkästään aikaa muita ulkomaalaisia äitiä ja olla jakamassa iloa perheen sankarin kanssa. Pikku prinesessa täytti 1v. Suuri päivä, suuri hetki kaikille. Gutiana antoi tytölle paidan, missä luki "Mum loves me" ja kortin, mihin kirjoitimme elämän toivomuksen pikku tytölle. Juhlan aikana avattiin monia lahjoja ja syöttiin hyviä herkkuja. Tämä perhe osaa kyllä leipoa, saattiin Gutianan kanssa mahat täyteen brownia ja kaikkea muuta hyvää. Paikalla oli kaikki tutut äidit ja lapset. Tapasin siellä myös äidin, jolla on suomalainen mies, se oli hauska sattuma. Niko oli juuri puhunut sen miehen kanssa. Maailma on pieni tai Mongolia on pieni.

Sunnuntaina olimme kipeitä Julianan kanssa, niinpä päätimme jättää kirkon väliin ja jäädä kotiin. Nikolla oli vuorona pitää saarna kirkossa. Hän otti Gutin mukaan ja he lähtivät ajamaan vuorten suuntaan. Olin todella väsynyt siinä sunnuntaina. Laitoin Julin nukkumaan ja päätin mennä seikkailemaan nettiin. Iloni loppui siihen. Facebookista sain tietää, etta syntymäpäivän sankari, 1v tyttö oli menehtynyt perjantaina. Hän ei herännyt aamulla muuta syytä ei ollut. Shokki iski minuun, en voinut uskoa sitä, miten näin voi käydä, miten?

En ole kokenut aikaisemmin samanlaista. Olen menettänyt lapsuudessa isän ja 3 vuotta sitten rakkaan mummon, mutta silloin otin näitä asioita vain faktana, en ottanut varmaan niitä tosissaan. Molempia en ole nähnyt vuosia, enkä käynyt hautajaisissa. Tämä pikku tyttö oli elämässäni puoli vuotta joka keskiviikko. Sain nähdä, miten hän kasvaa, miten oppii istumaan ja syömään.

Itkullani ei ollut loppua, olin todella todella.....en tiedä, miten sitä voi kuvailla. Menin nukkumaan ja heräsin pikku prinsessan kanssa. Hän seisoi silmissäni kaikki nämä päivät.

Viikon kuluttua sain nähdä hänen vanhempiaan ja halata heitä, vasta silloin osasin rauhoittua ja nähdä taas aurinkoa pilvien takaa.

Jumalalla on oma suunitelmaa, jota emme tiedä, mutta se on paljon suurempi, mitä me osamme kuvitella. Rukoilkaa tämän perheen puolestaan. He tarvitsevat paljon tukea.

Rakastakaa toisia ja kunnioitakaa joka päivä, mitä Jumala antaa teille!

http://www.smithsfh.com/book-of-memories/1789079/Van-Geest-Claira/service-details.php

lauantai 18. tammikuuta 2014



Istun autossa menossa kielikoulutus ja mietin, miksi en ole jaksanut panostaa samalla innostukselle blogiini. Yksi syytäni on olin todella väsynyt kotiäiti. Kodinhoitaja huomasi sen heti tultuaan meille. Suomen jälkeen hän taas huomatti, että näyttän paremmalta. Naiset kyllä kaiken tietää. Hyvä me!  Lähetystyöntekijänä pitää jatkuvasti olla yhteydessä muihin ihmisiin. Olen sosiaalinen ihminen, keksin aina, mistä voi jutella! vaikkapa ihminen voi olla miten tylsisttävä. Sosiaaalisuudeteni kautta olen oppinut mongolin kielenkin aika hyvin. Ikävä vain, että sitä tarvitaan vain yhdessä maassa. 

Viime vuonna oli sellainen vaihe elämässäni, kun ei vaan huvittanut kirjoittaa mitään, kertoa mitään ja olla ihmisten kanssa koko ajan yhteydessä. Haluaisin ja haluan kokonaan keskittyä elämiseen täällä Mongoliassa. Olla kahden maan kansalainen ja asua kolmannessa maassa on hiukan hankala. Kun muuttaa ulkomaille, halua olla kokonaan täällä, koska näin on helpompi sopeutumiselle. Tähän asti sopeuduimme aika hyvin. On niitä päiviä, kun kaikki shokerra, kun kaikki tuntuu, äh.....mutta Jumala on niin hyvä, että hän antaa meille niitä päiviä, kun kaikki on ihanaa ja mieleeksi.

Kävimme Jouluna Suomessa. Olemme pahoillamme, jos ei ollut aikaa nähdä kaikkea, itse haluaisin keskittyä itsekkäästi tai ei itsekkäästi perheeseen. Kiireettömyys oli minun tavoitteeni Suomen matkan aikana. Lähteminen oli taas kerran aika vaikea, mutta kun pääsee turvatarkastuksesta läpi - alkaa helpoin vaihe matkustaa. Lohduksena oli taas kerran Starbucks kaakaoneen. 

Elamani pyorii nyt aika paljon lapsien ja kielikouluan valissa. Balettitunnnit ovat nyt jaaneet valiin, koska on vain saa niita omaan aikatauluun ja jaksamiseen mukaan. 

Kiitos kaikille, jotka luette blogini ja haluatte olla mukana meidan elamassamme taalla Mongoliassa, arvostan sita todella paljon. Elama taalla ei ole helppo, mutta missa se on helppo?